Articles

Commentary on Romans 12:9-21

X

Tietosuoja & Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Lue lisää, mukaan lukien evästeiden hallitseminen.

Saat sen!

Mainokset

Huomautukset (NET-käännös)

9 Rakkauden on oltava vailla teeskentelyä. Inhoa sitä, mikä on pahaa, tartu siihen, mikä on hyvää.”

On huomionarvoista, että nämä jakeet koostuvat sarjasta lauseita, joissa käytetään vain partisiippeja (eikä finiittiverbejä). Näitä partisiippeja pidetään yleisesti imperatiivien vastineina (niin esim. NIV, NRSV), minkä käytön ajatellaan heijastavan seemiläistä alkuperää. On mahdollista tulkita koko kohta pikemminkin kuvailevaksi kuin määrääväksi – lausumaksi rakkaudesta, jota seuraavat esimerkit siitä, miten tämä rakkaus ilmenee. Kohta kuuluisi tällöin seuraavasti: “rakkaus on aitoa, pahaa inhoavaa, hyvään pitäytyvää, veljellisellä rakkaudella toisilleen omistautuvaa, toisiaan ylentävää, kunniaa osoittavaa, kiihkoa osoittavaa, hengessä kiihkeää, Herraa palvelevaa, toivossa iloitsevaa, kärsimyksessä kärsivällisyyttä osoittavaa, rukouksessa sinnikkäästi pitäytyvää, pyhien tarpeisiin myötävaikuttavaa, vieraanvaraisuutta harjoittavaa”.1

Rakkaus ilman tekopyhyyttä (anypokritos) tarkoittaa aitoa, vilpitöntä rakkautta (2. Kor. 6:6; 1. Piet. 1:22) vastakohtana pelkälle ulkoiselle ystävällisyydelle tai kiltteydelle.

Varhaiskristityt valitsivat verrattain harvinaisen termin ilmaisemaan sen rakkauden tunnusomaista luonnetta, jonka oli määrä olla kaikkien heidän ihmissuhteidensa lähtökohtana, nimittäin agapē. Tätä termiä Paavali käyttää tässä, ja määräinen artikkeli (kreikassa) merkitsee, että hän puhuu tunnetusta hyveestä. Itse asiassa Paavali pitää rakkautta niin perustavanlaatuisena, että hän ei edes kehota meitä tässä rakastamaan vaan varmistamaan, että se rakkaus, jonka hän olettaa meillä jo olevan, on “aitoa”. Kehottaessaan, että rakkautemme olisi aitoa, Paavali varoittaa tekemästä rakkaudestamme pelkkää teeskentelyä, ulkoista näytöstä tai tunnetta, joka ei vastaa sen Jumalan luonnetta, joka on rakkaus ja joka on rakastanut meitä.2

Termit “kammoksua” ja “takertua” ovat hyvin voimakkaita termejä.

10 Olkaa toisillenne omistautuneita keskinäisellä rakkaudella ja osoittakaa innokkuutta kunnioittaessanne toisianne.

Jakeen 10 ensimmäinen käsky tuo etualalle sen perheellisen kiintymyssuhteen, jonka tulisi olla ominaista Jumalan kansalle. Sana ϕιλόστοργοι (filostorgoi, rakastaa kalliisti) tarkoittaa lämmintä, perheellistä rakkautta, samoin kuin termi ϕιλαδελϕίFB3↩ (philadelphia, veljellinen ja sisarellinen rakkaus). Paavali käsittää seurakunnan perheenä, joka on jopa läheisempi kuin oma biologinen perhe, sillä kaikki ovat Kristuksen kanssa yhdistettyjä veljinä ja sisarina (vrt. 1. Tim. 5:1-2). Niinpä lämpimän kiintymyksen tulisi kulkea ruumiin jäsenten välillä.3

Tämän jakeen toisen kehotuksen yleinen merkitys on riittävän selvä: Kristittyjen tulee pyrkiä tunnustamaan ja antamaan tunnustusta muille uskoville. Mutta sen tarkasta merkityksestä kiistellään. Verbi, jota Paavali tässä käyttää, tarkoittaa “mennä edellä”, usein lisävivahteella, että joku menee edellä näyttääkseen tietä jollekin toiselle. Kun verbi otetaan tässä perusmerkityksessä, monet varhaiset käännökset ja kommentaattorit sekä uudemmat kommentaattorit ovat sitä mieltä, että Paavali tarkoittaa jotakin sellaista kuin “ylittää toisensa kunnian osoittamisessa”. Toiset kuitenkin ehdottavat, että verbillä voisi tässä yhteydessä olla epätavallinen merkitys, “pitää parempana”, ja kääntävät näin ollen “kunniassa toisiaan suosien”. Kummallakin tulkinnalla on omat heikkoutensa; minä pidän kuitenkin ensin mainittua parempana, koska jälkimmäinen olettaa verbille muuten todistamattoman merkityksen. Paavali kehottaa siis kristittyjä ylittämään toisiaan kunnian antamisessa toisilleen; esimerkiksi tunnustamaan ja ylistämään toistensa saavutuksia ja kunnioittamaan toisiaan.4

Kunnia- ja häpeäkulttuurissa itsensä kunnioittaminen tai oman ja suvun tai heimon kunnian vakiinnuttaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Toisia kunnioitettiin, mutta Paavali puhuu eräänlaisesta toistensa keskinäisestä kunnioittamisesta, jossa ei kiinnitetä huomiota hierarkkiseen nokkimisjärjestykseen tai sosiaaliseen asemaan. Paavali itse asiassa purkaa tai ohjaa uudelleen joitakin kulttuurin tärkeimpiä arvoja. Hyvä tapa tulkita käsky tässä yhteydessä on: “Menkää ensin ja näyttäkää tietä osoittamalla kunniaa toisillenne. “5

11 Älkää jääkö jälkeen innokkuudessa, olkaa innokkaita hengessä, palvelkaa Herraa.”

Ensimmäinen positiivinen kehotus on: mutta säilyttäkää hengellinen kiihkonne (kirjaimellisesti ‘olkaa hengessä kuumana’). Samankaltainen ilmaus esiintyy Apostolien teot 18:25:ssä, jossa Apollosta kuvataan ‘puhujaksi, joka puhui suurella kiihkolla’, mikä osoittaa, että vaihtoehtoinen tulkinta ‘Olkaa hengestä hehkuen’ on epätodennäköinen. Jotkut näkevät, että maininta ‘henki’ viittaa tässä yhteydessä Pyhään Henkeen, ei siis ihmishenkeen, vaan Pyhään Henkeen. Tässä tapauksessa Paavalin kehotus olisi “antaa Pyhän Hengen “sytyttää meidät tuleen”; avata itsemme Hengelle, kun hän yrittää innostaa meitä “järkevään palvontaan”, johon Herra on meidät kutsunut”. Koska sarjan muut kehotukset liittyvät kuitenkin uskovien asenteeseen heidän palvellessaan Herraa, on luultavasti parasta pysyä siinä käsityksessä, että Paavali puhuu siitä, että uskovien on säilytettävä kiihko omassa hengessään.6

Kiihko ja innostus voivat viedä ihmisiä eri suuntiin. Paavali muistuttaa lukijaa siitä, että kiihkon ja innostuksen päämääränä tulee olla Herran palveleminen.

12 Iloitkaa toivossa, kestäkää kärsimyksessä, pitäytykää rukouksessa.

Sana, joka on käännetty sanalla “olla kärsivällinen”, tarkoittaa uskomuksen tai toimintatavan säilyttämistä vastarinnan edessä, toisin sanoen jämähtämistä paikoilleen, sinnittelemistä tai kestämistä.7

Yksi keino kestää kärsimyksessä on pysyä sinnikkäästi rukouksessa.

13 Osallistukaa pyhien tarpeisiin, harjoittakaa vieraanvaraisuutta.

Kehotus vieraanvaraisuuteen on yleinen varhaiskristillisessä kirjallisuudessa, ja on mielenkiintoista, että suuri osa tällaisista kehotuksista näyttää olevan suunnattu Rooman seurakunnalle (vrt. Hebr. 13.2; 1. Klemens 1.2; 10.7; 11.1; 12.1; Hermas, mandaatti 8.10), kenties siksi, että seurakunta oli erityisen hajanainen.8

Vieraanvaraisuus voidaan määritellä “prosessiksi, jonka avulla ulkopuolisen asema muuttuu muukalaisesta vieraaksi”. Se ei ole jotain, jota henkilö tarjoaa perheelle tai ystäville, vaan vieraille. Vieraat tarvitsevat vieraanvaraisuutta, sillä muuten heitä kohdellaan ei-ihmisinä, koska he ovat mahdollisesti uhka yhteisölle. Muukalaisilla ei ollut lain tai tapojen mukaista asemaa, ja siksi he tarvitsivat suojelijan yhteisössä, jossa he vierailivat. Muinaisessa Välimeren maailmassa ei ollut yleistä veljeskuntaa.

Vieraiden ja isäntien oli noudatettava tiettyjä vieraanvaraisuuden “sääntöjä”. Vieraat eivät saaneet (i) loukata isäntäänsä tai osoittaa minkäänlaista vihamielisyyttä tai kilpailua; (ii) anastaa isäntänsä roolia millään tavoin, esimerkiksi asettumalla kotiinsa, vaikka heitä ei ole kutsuttu, komentelemalla isännän huollettavia ja esittämällä vaatimuksia isännälleen; (iii) kieltäytyä tarjotusta, varsinkaan ruoasta. Isäntäväki puolestaan ei saa (i) loukata vieraitaan eikä osoittaa vihamielisyyttä tai kilpailua; (ii) laiminlyödä vieraidensa kunnian suojelemista; (iii) olla osoittamatta huolenpitoa vieraidensa tarpeista.

Vieraanvaraisuus ei ollut vastavuoroista yksittäisten ihmisten välillä (koska kun ihmisistä tuli vieraita, he eivät enää olleet vieraita), mutta se oli vastavuoroista yhteisöjen välillä. Ja juuri muukalaisten omalle yhteisölle heidän oli pakko laulaa kiitosta isännistään, jos heitä oli kohdeltu hyvin (vrt. 3. Joh. 5-8), ja jolle heidän oli raportoitava kielteisesti, jos heitä ei ollut otettu asianmukaisesti vastaan (vrt. 3. Joh. 9-10). Yhteisöt maksoivat vieraanvaraisuuden takaisin toisesta yhteisöstä tulleille muukalaisille, jos kyseinen yhteisö oli kohdellut omia asukkaitaan hyvin.

Suosittelukirjeet olivat tärkeitä vieraanvaraisuusasiassa. Niiden tehtävänä oli “auttaa vierasta riisumaan vieraudestaan, tehdä hänestä ainakin vain osittain vieras, ellei peräti välitön vieras”. Suosittelijan vastaanottamisesta kieltäytyminen merkitsi suosittelijan häpäisemistä, ja ensimmäisen vuosisadan välimerellisessä kulttuurissa häpäistyn oli etsittävä tyydytystä tai siedettävä se häpeä, jonka suosittelusta kieltäytyminen hänelle aiheutti9.

14 Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kiroilko.

Jake 14 on parafraasi Matt. 5:44/Luk. 6:27-28 (vrt. 1. Kor. 4:12; 1. Piet. 3:9).

Matt. 5:44: Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoavat.

Luk. 6:27-28: Mutta teille, jotka kuuntelette, minä sanon: Rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä pahoinpitelevät.

Paavali näyttää yhdistelevän näitä kahta muotoa Jeesuksen sanonnasta “Vuorisaarnasta/Plainasta”, mikä viittaa kenties siihen, että hän siteeraa tässä esisynoptista muotoa eräästä Jeesuksen tunnetuimmasta ja hätkähdyttävimmästä valtakuntavaatimuksesta. Jeesuksen käsky, jonka mukaan hänen seuraajiensa oli vastattava vainoon ja vihaan rakkaudella ja siunauksella, oli nimittäin ennennäkemätön sekä kreikkalaisessa että juutalaisessa maailmassa. Paavalin riippuvuutta Jeesuksen opetuksesta tässä kohdassa vahvistaa se, että hän näyttää viittaavan tässä samassa kohdassa muihin osiin Jeesuksen opetuksesta, joka koskee vihollisen rakastamista samasta “saarnasta” (vrt. jakeet 17a ja 21). Paavali ei tietenkään tunnista opetusta Jeesukselta peräisin olevaksi. Mutta tämä ei ehkä osoita, etteikö hän olisi tiennyt sen lähdettä, vaan että lähde oli niin hyvin tiedossa, ettei sitä tarvinnut erikseen mainita.10

On vain vähän todisteita siitä, että kostamatta jättäminen olisi ollut säännöstö, jonka mukaan varhaiset juutalaiset elivät Jeesuksen yhteisön ulkopuolella. Ne harvat tällaiset kehotukset, joita on olemassa, viittaavat siihen, että kostoa ei käytetä juutalaisia kanssaihmisiä kohtaan. Jeesuksen kehotus menee pidemmälle. Kuten Dunn sanoo, Paavali käsittelee Jeesuksen sanoja jonkinlaisena tuttuna ja elävänä perinteenä, joten niitä ei tarvitse siteerata sanatarkasti tai yksilöidä lähdettä.11

Raamatussa “siunaus” liitetään tyypillisesti Jumalaan; hän “omistaa ja jakaa kaikki siunaukset”. Oman vainoajan “siunaaminen” tarkoittaa siis sitä, että pyydetään Jumalaa antamaan heille suosionsa. Sen vastakohta on tietenkin kiroaminen – Jumalan pyytäminen tuomaan onnettomuus ja/tai hengellinen turmio henkilölle. Kieltämällä kiroilun sekä määräämällä siunaamisen Paavali korostaa sitä, miten vilpittömästi ja määrätietoisesti meidän on suhtauduttava rakastavasti vainoajiimme. 12

15 Iloitkaa niiden kanssa, jotka iloitsevat, itkekää niiden kanssa, jotka itkevät. 12

Nämä kaksi tekoa ovat konkreettisia merkkejä aidosta rakkaudesta. Vrt. 1 Kor 12:25-26; Sir 7:34.

16 Eläkää sopusoinnussa toistenne kanssa; älkää olko ylimielisiä vaan seurustelkaa nöyrien kanssa. Älkää olko ylimielisiä.”

Harmoniassa elämiseen kuuluu se, että eletään yksimielisesti (Apt 4:32; Fil 2:2-4). “Näiden ohjeiden tarkoitus ei ole, että uskovien pitäisi olla täsmälleen samoilla mielipiteillä, vaan että heidän pitäisi ajatella ja toimia tavoilla, jotka edistävät sopusointua ja yhteisymmärrystä. “13

Paavali haluaa kokosydämistä ja itsestään välittävää palvelua, joka syleilee nöyriä ja ottaa vastaan jopa vähäpätöisiä tehtäviä. Paavali puhuu sekä roomalaisten patriisien käsityksiä vastaan, joiden mukaan vähäpätöinen työ on ihmisarvon alapuolella, että kulttuurin kerrostavia taipumuksia vastaan. Hän puhuu erityisesti pakanoille, joille nöyryys ja kaikkien kohteleminen samoin eivät olleet tuttuja ja laajalle levinneitä hyveitä.14

Jakeen 16 viimeinen kehotus liittyy todennäköisesti edelliseen. Ne, jotka eivät ole tekemisissä nöyrien kanssa, ovat “omassa arviossaan viisaita”. He kieltäytyvät seurustelemasta toisten kanssa, koska he pitävät itseään viisaudessa ylivertaisina. Lunastettua yhteisöä tulisi leimata nöyrä huolenpito toisistaan, ja kaikkia tulisi kohdella arvokkaina persoonina, jotka on luotu Jumalan kuvaksi ja jotka hän on lunastanut. 15

17 Älkää korvatko kenellekään pahaa pahasta, vaan miettikää sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. 15

18 Jos mahdollista, niin pitkälle kuin se teistä itsestänne on kiinni, niin eläkää rauhanomaisesti kaikkien ihmisten kanssa. 15

Tämä saattaa viitata Matt. 5:9:ään tai Mark. 9:50:een. Paavali ymmärtää, että uskovalle voi silti tulla konflikteja, mutta hän ei halua, että uskova on vastuussa konflikteista.

Ei voi rikkoa evankeliumin totuutta ja Kristukselle omistautumista tehdäkseen rauhan niiden kanssa, jotka vastustavat totuutta. Edelleen voi haluta olla rauhassa toisten kanssa, mutta he eivät ojenna samaa rakkauden kättä takaisin. Tällöin rauha on saavuttamattomissa, ei siksi, ettemme olisi epäonnistuneet rauhan tavoittelussa, vaan siksi, että toinen kieltäytyy sovinnosta.16

19 Älkää, rakkaat ystävät, kostako, vaan antakaa Jumalan vihalle sijaa, sillä kirjoitettu on: “Kosto on minun, minä kostan”, sanoo Herra.”

Seikkailu 19 kaikuu Lev 19:18 ja Matt 5:39 (vrt. 2 Tess 1:3-10).

Koston kielto esiintyy sekä VT:ssa että juutalaisuudessa, mutta se rajoittuu yleensä suhteisiin uskontoveljien kanssa. Paavalin kielto kostaa jopa vihollisille on jatkoa ajatukselle, joka heijastaa Jeesuksen vallankumouksellista etiikkaa.17

On vaikea kuvitella, millaisissa olosuhteissa poliittisesti voimaton kristittyjen vähemmistö Roomassa saattaisi joutua kiusaukseen kostaa vainoojilleen, mutta kuten Dunn huomauttaa, “zeloottien kasvava ja yhä epätoivoisempi toiminta Palestiinassa oli tarpeeksi varoittava esimerkki siitä, miten sorrettu kansa tai vainottu vähemmistö saattoi turvautua kostotoimiin, eikä kristittyjen seurakuntien tarvitsisi tarvita muistutusta siitä, miten haavoittuvaisia ne olivat vihamielisen painostuksen kohteeksi joutumiselle”.18

Sitaatti perustuu 5. Moos. 32:35 LXX:ään.

20 Pikemminkin, jos vihollisellasi on nälkä, niin ruoki hänet, jos hänellä on jano, niin anna hänelle juotavaa, sillä näin tehdessäsi kasaat palavia hiiliä hänen päänsä päälle.

Sitaatti 20 lainaa Sananlaskujen sanoja 25:25:21-22 ja Matt. 5:43-44; Luuk. 6:27, 35. Ruoka ja juoma merkitsevät sitä, että teemme kaikenlaista hyvää vihollisillemme.

Sanan “polttavien hiilien kasaaminen hänen päänsä päälle” merkitys on kiistanalainen. Yksi hedelmätön tulkintalinja liittää lauseen muinaiseen egyptiläiseen sovintorituaaliin:

Iisak kuvaa rituaalia seuraavasti: “Ilmeisesti antamalla tulisia hiiliä sille, jota olet loukannut, osoitat olevasi pahoillasi siitä, että olet loukannut häntä (tuli on arvokas hyödyke aavikkokansoille, joilla puuta ruoanlaittoon ja lämmitykseen ei ole runsaasti). Paavali ottaa tämän muinaisen kuvion (Sananl. 25:21-22) ja muokkaa sitä tässä tarkoitukseensa – tällaisia elävöittäviä osoituksia palautetuista suhteista käytetään säännöllisesti luonnehtimaan sitä toivoa, jonka kristillinen yhteisö tuo kaikkeen vuorovaikutukseen. . . . “Palavien hiilien kasaaminen pään päälle” ei ole manipulatiivista. On merkittävä elämää antava teko kasata tulta sytyttäviä hiiliä naapurin – ja jopa vihollisen – kattilaan, jotta he voivat kantaa ne päällään takaisin leiripaikalleen käytettäväksi ja nautittavaksi. Tällä tavoin yhteisöä ei “voiteta pahalla, vaan se voittaa pahan hyvällä””. Tässä tulkinnassa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin on kyseenalaista, olisiko Paavali tuntenut egyptiläiset sovintorituaalit, ja toiseksi Paavalin kehotuksessa ystävällisyyden teon tekee se, jota on loukattu, eikä se, joka on tehnyt vääryyttä, kuten egyptiläisessä rituaalissa.19

Monet varhaiset kirkkoisät ja kenties suurin osa viimeaikaisista kommentaattoreista katsovat, että ilmaus “kasaamalla palavia hiiliä hänen päänsä päälle” viittaa häpeän polttavaan tuskaan, jonka ystävälliset teot voivat aiheuttaa. Ystävälliset teot voivat saada vihollisen häpeämään ja katumaan.

Tämä toinen tulkinta ei ole täysin vakuuttava, koska “palavat hiilet” on VT:ssa negatiivinen metafora, joka liitetään usein Jumalan tuomioon (2. Sam. 22:9, 13 = Ps. 18:8, 12; Job. 41:20-21 ; Ps. 140:10; Sananl. 6:27-29; Jes. 47:14; Hes. 24:11; Sir. 8:10; 11:32). Meidän tulisi myös ottaa huomioon 2 Esdras (4 Esra) 16:53: “Syntiset eivät saa sanoa, etteivät he ole tehneet syntiä; sillä Jumala polttaa tulisia hiiliä jokaisen pään päällä, joka sanoo: ‘Minä en ole tehnyt syntiä Jumalan ja hänen kirkkautensa edessä'”.” (NRSV). Näiden kohtien valossa Paavali näyttää käskevän lukijaa jättämään rangaistukset Jumalalle.

Useimmat tutkijat nykyään hylkäävät tämän näkemyksen, koska miten voi tehdä hyvää toisille, jos perimmäinen motivaatio on se, että Jumala kasaa tulisia hiiliä heidän päälleen eskatonissa? Useimmat tutkijat liioittelevat tämän tulkinnan vaikeuksia, sillä viittaus Jumalan tuomioon tässä rinnastuu jakeessa 19 olevaan lupaukseen Jumalan kostosta. Se, että jakeet 19-20 ovat samansuuntaisia, vahvistaa sitä, että “tulisilla hiilillä” viitataan Jumalan tuomioon. Aivan kuten lukijoiden on pidättäydyttävä kostosta, koska Jumala tuomitsee (jae 19), myös heidän on tehtävä hyvää, koska Jumala rankaisee heidän vihollisiaan (jae 20). Dunn sanoo, että ἀλλά osoittaa jakeen 20 olevan vastakohta jakeelle 19, joten Jumalan tuomio ei voi olla mielessä molemmissa tapauksissa. Mutta hän ei ymmärrä vastakkainasettelun ydintä. Näiden kahden jakeen välinen kontrasti löytyy uskovien toimista, ei Jumalan tuomiosta. Jakeessa 19 uskovia käsketään olemaan kostamatta, mutta jakeessa 20 heitä käsketään nyt tekemään hyvää. Mutta eikö ole psykologisesti epätodennäköistä, että lupaus Jumalan tuomiosta vapauttaisi uskovia tekemään hyvää vastustajilleen? Ei sen epätodennäköisempää kuin jakeesta 19 löytyvä väite, jossa Jumalan tuleva kosto vapauttaa uskovia kostamasta vihollisilleen. Molemmissa tapauksissa uskovat vapautuvat siitä, etteivät he ota oikeutta omiin käsiinsä, ja ovat vapaita tekemään hyvää, koska he tietävät, että Jumala korjaa lopulta kaikki vääryydet. Niiden, jotka edelleen vastustavat parannusta, on koettava Jumalan viha, sillä muuten hän ei voi pysyä uskollisena nimelleen. Samoin Jeesus saattoi pidättäytyä kiroilemasta vastustajiaan, koska hän uskoi itsensä Jumalalle, “joka tuomitsee vanhurskaasti” (1. Piet. 2:23). Varma oivallus siitä, että Jumala vanhurskauttaa meidät, vapauttaa meidät rakastamaan muita ja tekemään heille hyvää ja jopa rukoilemaan, että Jumala siunaisi heitä (Room. 12:14) ja saisi heidät tekemään parannuksen. Uskovia ei hiertää se, että kukaan sortaja saatetaan parannukseen, koska he luottavat Jumalan hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen tietäen, että hän tekee kaiken hyvin ja että he itse olivat ansainneet vihan (1:18-3:20).20

21 Älkää antako pahan voittaa itseänne, vaan voittakaa paha hyvällä.

Paha voi voittaa meidät, kun annamme vihamielisen maailman meille asettaman paineen pakottaa meidät asenteisiin ja tekoihin, jotka eivät ole sopusoinnussa uuden valtakunnan muuttuneen luonteen kanssa. Paavali kehottaa meitä vastustamaan tällaista kiusausta. Mutta vielä enemmän, kuulostamalla tyypilliseltä sekä tälle kappaleelle että Jeesuksen opetukselle, jota se heijastaa, hän kehottaa meitä ottamaan myös myönteisen askeleen: työskentelemään jatkuvasti voittaaksemme sen pahan, jota muut meille tekevät, tekemällä hyvää. Vastaamalla pahaan ennemmin “hyvällä” kuin pahalla, saavutamme voiton tuosta pahasta. Emme ole ainoastaan antaneet sen turmella omaa moraalista koskemattomuuttamme, vaan olemme myös näyttäneet Kristuksen luonnetta katselevan ja epäilevän maailman edessä.21

hän sointuva kehotus “voittaa paha hyvällä” (νίκα ἐν τῷ ἀγαθῷ τὸ κακόν, nika en tō agathō to kakon) on 12:20a:n uudelleen muotoilu. Paha, joka on voitettava, ei ole paha, joka asettuu uskovien sydämeen. Se on heidän vihollistensa pahuus, joka aiheuttaa heille tällaista kurjuutta. Uskovien ei pidä antaa toisten taholta kokemansa pahuuden hallita itseään niin, että he joutuvat pahuuden uhriksi (v. 21a). Heidät on kutsuttu voittamaan kaikki paha tekemällä hyvää, ja se, mikä antaa heille rohkeutta ja voimaa tehdä niin, on usko siihen, että Jumala on vanhurskas tuomari, joka korjaa jokaisen vääryyden, joka on tehty.22

Bibliografia

Kruse, Colin G. Paul’s Letter to the Romans. Kindle Edition. Wm. B. Eerdmans Publishing Company, 2014.

Metzger, Bruce M., toim. A Textual Commentary on the Greek New Testament. Toinen painos. Hendrickson Pub, 2005.

Moo, Douglas J. The Epistle to the Romans. Wm. B. Eerdmans Publishing Co., 1996.

Schreiner, Thomas R. Romans. Kindle Edition. Baker Academic, 1998.

Witherington III, Ben ja Darlene Hyatt. Paavalin kirje roomalaisille: A Socio-Rhetorical Commentary. Kindle Edition. Wm. B. Eerdmans Publishing, 2004.

  1. Kruse 2014, 474-475)
  2. Moo 1996, 775
  3. Schreiner 1998, Kindle Locations 12892-12896
  4. Moo 1996, 777-778
  5. Witherington III 2004, 293
  6. Kruse 2014, 476
  7. Kruse 2014, 477
  8. Witherington III 2004, 294
  9. Kruse 2014, 478-479
  10. Moo 1996, 781
  11. Witherington III 2004, 295
  12. Moo 1996, 780
  13. Kruse 2014, 481
  14. Witherington III 2004, 296
  15. Schreiner 1998, Kindle Locations 12988-12991
  16. Schreiner 1998, Kindle Locations 13066-13069
  17. Moo 1996, 787
  18. Kruse 2014, 483
  19. Kruse 2014, 484-485
  20. Carpenter 1998, Kindle Locations 13108-13124
  21. Moo 1996, 789-790
  22. Carpenter 1998, Kindle Locations 13124-13128
Mainokset

.